Dekkaritalossa on vietetty viime viikkoina pientä kirjoitussiestaa, kun lukemiseen ja koneen äärellä nököttämiseen on jäänyt verraten vähän aikaa. Pihalla kutsuu yhä keväinen siivoussavotta, mutta puretaan nyt käsittelyä odottavien kirjojen ruuhkaa ainakin tämän Redondon verran.
Luualttari on Baskimaan murhat -kirjasarjan toinen osa, ja siinä rikosylikonstaapeli Amaia Salazar alkaa tutkia omituisia naisiin kohdistuneita henkirikoksia. Amaia tuntuu vakiinnuttaneen asemansa poliisitutkimusten vetäjänä. Jännitteitä alaisten kanssa on vähemmän ensimmäiseen osaan, Näkymättömään vartijaan, verrattuna ja hänen toimintansa henkirikosyksikön päällikkönä on määrätietoisempaa. Amaian ja aviomies Jamesin pitkään toivottu esikoislapsi, Ibai-poika, on syntynyt. Kiireinen, tuore äiti törmää työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteisiin yrittäessään sännätä syöttämään Ibaita murhatutkimusten lomassa.
Murhatutkimukset itsessään käynnistyvät hiukan epämääräisissä merkeissä, kun Amaia alkaa selvittää sinällään selvien rikosten outoja, yhteisiä piirteitä. Murhatut naiset ovat joutuneet puolisonsa surmaamiksi ja tapaukset vaikuttavat ratkaistuilta, mutta niitä yhdistää surmatyön jälkeen tehty makaaberi rituaali, toisen käsivarren irtileikkaaminen, sekä tappajan jälkeensä jättämä Tarttalo-viestilappu. Liittyvätkö murhat sittenkin baskimytologiaan ja Baztanin laakson vanhaan noitakulttiin, ja miten kummassa murhaajat tuntuvat osoittavan viestinsä nimenomaan Amaialle. Samaan aikaan paikallisessa kirkossa tapahtuu ilkivallantekoja, joiden yhteydessä paikalle jätetään luita. Kun selviää, että yhdellä pikkuvauvasta peräisin olevalla luulla on suuri vastaavuus Amaian oman perimän kanssa, hän joutuu pyörälle päästään: onko heidän perheessään ollut neljäskin sisarus ja mitä hänelle on tapahtunut. Onko hänen vakavasti mielisairaalla äidillään jotakin tekemistä asian kanssa.
Dolores Redondo on punonut jälleen moniulotteisen juonen, johon kietoutuu useita kerroksia ja tapahtumia. Yleistunnelmaltaan Luualttarissa liikutaan kuitenkin varsin arkisessa ja paikoitellen lämpimässäkin ilmapiirissä, eivätkä synkät teot tummenna koko lukukokemusta, kuten joskus raakuuksia käsittelevissä dekkareissa. Mutta sarjan ensimmäiselle osalle, Näkymättömälle vartijalle, kirja kuitenkin häviää. Se on pienoinen pettymys, sillä odotin jatko-osalta paljon. Tarinassa olisi ollut tiivistämisen varaa ja loppuratkaisu jätti aavistuksen haljun jälkimaun, sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä. En päässyt lukiessa ihan samanlaiseen tunnelmaankaan, kuin ensimmäisen osan parissa. Yhtenä syynä siihen varmasti on, että Luualttari sisältää vähemmän miljöökuvausta uljaasta Baztanin laaksosta. Taitavia kielellisiä hetkiä mahtuu kuitenkin tähänkin teokseen – vai mitä sanotte tästä:
”Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, jonka olemme kokeneet ennenkin ja jonka maku, haju ja kosketus ovat meille jo vanhastaan tuttuja. Se on kuin vanha homeinen vampyyri, joka nukkuu lymyten arkitodellisuuden ja normaalin järjestyksen alla ja jonka pidämme loitolla teeskennellen rauhaa, yhtä valheellista kuin tekohymy. Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, jonka joskus jo olemme kohdanneet ja joka on jähmettynyt liikkumattomaksi ja odottaa läähättäen jossakin mielemme sopukassa. Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, jonka herättää pelkästään tuon pelon paluun mahdollisuus. Unissamme näemme vilauksen punaisesta hälytysvalosta, joka palaa edelleen ja muistuttaa meitä siitä, ettei pelko mihinkään ole kadonnut vaan ainoastaan lepää, vaikka jos oikein hyvin käy, se ei kenties enää palaakaan. Mutta me tiedämme, että jos se palaa, emme enää pysty taistelemaan vastaan, sillä palatessaan se tekisi lopun meistä ja tervejärkisyydestämme.”
Sarjan kolmas ja viimeinen osa, Myrskyuhri, odottaa jo kirjahyllyssä vuoroaan.
Dolores Redondo: Luualttari (Legado en los huesos)
Gummerus 2016
Omasta kirjahyllystä
Arvio: ****
Kirjablogi Dekkaritalo 